Hesarissa erinomainen Thomas Wallgrenin mielipidekirjoitus: Stansvikissa ristiriidassa ovat valtuuston luontoa säästävät päätökset ja lautakunnan katusuunnitelmalle antama hyväksyntä. Helsingin johtaminen on rikki.

Lisään tähän toisen: jännitteessä on myös demokraattinen järjestelmä ja demokratian tavoite. Prosessi on edennyt järjestelmän kannalta oikein, mutta silti se vaikuttaa olevan vastoin kaupunkilaisten tahtoa.

Eikä tämä ole poikkeus, kaupunki on täynnä vastaavia luontokonflikteja. Aivan viime vuosiltakin niitä riittää kirjaksikin saakka.

Laajasalon saarellakin muhii jo toinen megaluokan konflikti: Yliskylänlahden kaavaehdotus, joka tuhoaisi ainutlaatuisen lehdon.

Arvot ja arvostukset muuttuvat nyt nopeammin kuin hallinto ja päätöksenteko pysyvät perässä - mutta niin ekokriisin aikana pitääkin tapahtua.

Pari vuotta sitten Stansvikinkallion kaava vedettiin voimakkaan vastustuksen vuoksi poikkeuksellisesti uudelleen arvioitavaksi, ja nyt myös sitä ympäröivän tiealueen suunnitelmat tuntuvat törkeiltä ja tuhoisilta.

Kun luonto tuhotaan, sitä ei saada takaisin. Laajasalolaiset ja muutkin helsinkiläiset ovat hyvin laajasti nousseet vastustamaan sitä, että Stansvikin metsää hävitettäisiin yhtään nykyistä enemmän.

Tiesuunnitelman hyväksyminen oli sitä kannattaneilta Demareilta, Kokoomukselta, Persuilta ja RKP:lta selkeä virhe, mutta mitään peruuttamatonta ei vielä ole tapahtunut. Ei pidä antaakaan tapahtua.

Kuitenkin siihen saakka kunnes löytyy hallinnollinen keino ehkä vain muutaman päivän päässä uhkaavien hakkuiden pysäyttämiseksi, ei voi kuin antaa tukensa metsään leiriytyneille ja Stansvikin asiaa mediassa esillä pitäneille Suojellaan Stansvik -aktivisteille.

"Sekasotkua musiikin asemasta" (vol 2.)

(Radion Sinfoniaorkesteri musiikkitalolla 10.3.2023)

Helmikuu meni hiihdellessä ja muuten kiireisenä, joten kulttuuriharrastuksetkin olivat vähäisempiä, mutta onneksi lopulta pääsin taas takaisin korkeakulttuuurin pariin. Edellinen kulttuuripäiväkirjamerkintäni käsitteli Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth -oopperaa, jonka (oletetusti) Stalin tunnetusti tuomitsi lauseella "Sekasotkua musiikin asemasta". Nyt sitten otan itse vapauden ja riskin käyttää samaa lausahdusta, sillä juuri muuta ajatusta ei Radion Sinfoniaorketerin Musica Nova-festivaaleilla esittämä Sampo Haapamäen sävellys Homo Sapiens herättänyt.

Ehkä historia osoittaa minut yhtä lailla harhautuneeksi ja makuni suhteen jumiutuneeksi kuin Stalininkin, mutta konsertin pääteoksena esitetty Ylen tilausteos oli epämiellyttävää kuunneltavaa. Musiikkimakuni on laaja ja avantgardistinen, mutta tästä en saanut mitään otetta. Parikymmentäminuuttinen esitys oli kertakaikkiaan vain sekava ja teennäinen. Sopraano Tuuli Lindeberg toki teki kovan yksilösuorituksen hyvin vaativassa osuudessaan, mutta konsertin ei ole tarkoitus olla urheilusuoritus.

Sävellyksen teennäisyyttä kuvaa hyvin katkelma tästä Haapamäen omasta runosta, jota Lindeberg ihan antaumuksella tulkitsi :

nyt kaikkeuden alkion laajenevassa räpäyksessä istukan algoritmi tulehtuu gravitoivan napanuoran repeilyksi. nanobuffetin etäpesäkkeiden kiertoradat äityvät universaaliin siroaviksi kyborgisodiksi. keskenmeno synnyttää neljän ristiinnaulitun perusvuorovaikutuksen lain: ääretön piste, ulottuvuussäie, syyllinen

Siis mitä helvettiä?

Ihan varmasti Haapamäen musiikilla on jossain yleisönsä ja ihailijansa, mutta tulipahan ainakin todettua että hyvin avaralla omalla maullanikin on rajansa.

Liki psykoottisen synkältä vaikuttaneen sävellyksen valopilkku oli tämä yksittäinen rytmisoitin.

Vieressäni istuneella naisella oli siinä määrin vaikeuksia pidätellä naurua sen nähdessään, että purskahdukset menivät jo röhkimisen puolelle. Siinä vaiheessa minuakin jo nauratti, vaikka teoksessa ei (kai) ollut tarkoitus olla mitään hauskaa.

Konsertin muut teokset sen sijaan olivat hienoja! Erityisesti ensimmäisenä esitetty Francisco Collin 19-vuotiaana säveltämä Aqua Cinerea op. 1 vei täysin mukanaan sointivyöryihinsä. Vähän samaa oli myös islantilaisen Thurídur Jónsdóttirin Flow and Fusion -teoksessa, jonka saattoi kuvitella kuvaavan tulivuorenpurkausta, kuten tuntuu että muutenkin islantilaisten säveltäjien teokset kuulostavat. Japanilaisen Akiko Yamanen Arcade taas oli omalla hauska yhdistelmä pitkää viulumattoa ja satunnaisia äänifragmentteja, ei nyt mitään suurta musiikkia, mutta sen saattoi kyllä kuvitella tulevan Tokion metelin keskeltä. Clara Iannottan "dead wasps in the jam-jar (ii)" tosin herätti kysymyksen, että eikös tämän taustanauhojen päällä soitetun teoksen olisi voinut säveltää orkesterin sijaan suoraan syntentisaattoreille.

Konsertti on kokonaisuudessaan nähtävissä tallenteena Yle Areenassa.

Kansallisooppera: Dmitri Šostakovitšin ooppera Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth, 11.2.2023

⭐⭐⭐⭐⭐

"Sekasotkua musiikin asemasta", kirjoitti (ilmeisesti) Stalin Pravda-lehdessä nähtyään Dmitri Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth -oopperan. Diktaattorien surkeaa taidemakua voi käyttää heuristisena apuvälineenä loistavien mestariteosten tunnistamiseen, sillä sellaisesta tässä on kysymys.

Tämä ooppera on kaikkea muuta kuin pikkunätti. Tarina kertoo surkeasta tuppukylästä ja siellä asuvasta kaikin puolin inhottavasta kauppiasperheestä, jonka pojan on joutunut naimaan kuitenkin vähän enemmän elämältään odottava nuori nainen. Tuhnupoika ei saa aikaiseksi lasta eikä paskaakaan, ja siksi verevä - ja myöskin jo valmiiksi inhottava - vieraileva työmies Sergei kiinnostaa. Loppuja tarinasta voi arvailla.

Jos selkeälinjainen sosialistinen realismi oli Stalinin käsitys hyvästä taiteesta, niin ymmärrän miksi tämä ei iskenyt. Musiikki on usein kovaäänistä, pauhaavaa, rytmistä, jossain sanottiin jopa että pornofonista. Se on myös hauskaa ja ironista, usein se onkin jokin musiikissa joka tekee jostain tilanteesta sarkastisen. Šostakovitš on säveltäjänä nero.

Kansallisoopperan salissa oli näytöksessä poikkeuksellisen paljon tyhjää tilaa, useimmiten oopperat on loppuunmyyty. Ehkä se johtui siitä, että venäläisestä kulttuurista on näinä aikoina vaikea varauksetta nauttia. Šostakovitš kuitenkin oli elämänsä aikana siinä määrin vaikeuksissa oman aikansa yhteiskunnallisen ja kulttuurisen diktatuurin kanssa, että ehkä voi ajatella Šostakovitšin musiikin sen myötä ansainneen aseman dissidenttitaiteena.

Venäläistä yhteiskuntaahan tämä ooppera ei myöskään kuvaa millään tavalla ihannoiden - aivan päinvastoin. Alusta alkaen oopperassa leijuu seksuaalisen väkivallan uhka, ja ihan konkreettisestikin väkivalta. Kansa on juoppoa ja petollista, myös oopperan sankaritar murhailee loppuun saakka. Tämä on kulttuurisen rappion kuvaus, se maailma joka tässä esitetään on kaikkea muuta kuin terve ja hyvinvoiva. Valitettavasti siinä on paljon samoja piirteitä kuin venäläisessä yhteiskunnassa tänäänkin.

• Hesarin artikkeli samasta oopperasta

Dungen Tavastialla 1.2.2023

⭐⭐⭐⭐

Ruotsalaisen Dungenin keikka Flow-festivaalin pallolavalla vuonna 2016 on jäänyt mieleeni upeana maagisena kokemuksena. Jos pitäisi nimetä yksittäinen "paras" keikka, mille olen sattunut, se luultavasti voisi olla tämä. Mukana oli varmaankin ulkomusiikillisiakin seikkoja, kuten lämmin kesäilta ja itsessäänkin maagisen hieno pallolava, mutta muistan Dungenin soiton olleen poikkeuksellisen hienoa. Tuli selväksi, että tässä on bändi, jolla on paitsi vahva oma musiikillinen näkemys, myös ihan poikkeuksellista musikaalisuutta.

Odotukset olivat siis huiman korkealla myös Tavastian keikkaan, jonne varasin liput heti kun huomasin yhtyeen olevan Suomeen tulossa. Dungenia on tullut viime vuosina kuunneltua paljon, ja viimeisin levy En Är För Mycket och Tusen Aldrig Nog teki myös (jälleen kerran) vaikutuksen.

Ei Dungen pettänytkään. Musiikki soi hienosti, ja yhtyeestä välittyi paitsi musikaalisuus, myös tietty vaatimaton sympaattisuus.

Mutta ei tämä silti sille Flown keikalle vetänyt vertoja. Seisoskelin miksauspöydän vierustalla, mutta siitä huolimatta soundimaailma oli jotenkin tukkoinen. Vaikutti siltä, että konsertin koko setti ei ollut ihan täysin yhtyeen hallussa, aika paljon oli yhtyeellä outoa hapuilua biisien välillä - mutta toisaalta näiden tilanteiden välittömyys vain vahvisti kuvaa sympaattisesta porukasta, joka on tullut soittamaan ystävilleen. Silti joku maaginen silaus tästä jäi puuttumaan. Hyvä keikka, mutta ei silti ihan huippua.

Outi Tarkiainen: Ring of Fire and Love — Radion Sinfoniaorkesteri 19.1.2023

⭐⭐⭐⭐⭐

Harrastan korkeakulttuuria henkisenä vastaiskuna kaikkea sitä toivottomuutta, latteutta ja suoranaista typeryyttä vastaan, joka aikaamme tuntuu toisinaan vaivaavan. Se, että yhteiskuntamme ylläpitävät jotain niin suurta, tuhlailevaa ja taloudellisella rationaliteetilla perustelematonta kuin sinfoniaorkesteri tai kansallisooppera, on tuo valonpilkahduksen toisenlaisesta toivoa, hyvyyttä ja kauneutta arvostavasta maailmasta.

Silti klassisestakin musiikista suuri osa on minusta teennäistä, latteaa ja tyhjänpäiväistä. Siitä musiikkiperinteestä, jotka meillä kutsutaan "klassiseksi" minua koskettaa aidosti erityisesti Bach ja ylipäänsä barokki, mutta Bachin jälkeen seuranneen varsinainen klassisen musiikin kultakauden tuotokset koen yleensä teennäisiksi kuriositeeteiksi, joille on vaikeaa nähdä tänä päivänä muuta kuin historiallista relevanssia. Mitä romanttisemmat ovat sävellyksen sävyt, sitä enemmän huomaa säveltäjän yliyrittämisen: pyritään välittämään joitain sellaisia syviä ja eksistentiaalisesti värisyttäviä tunteita, joita nykyihmisen on enää mahdoton epäironisesti kokea.

Silti valtaosa klassisen musiikin konserteista vaikuttaa keskittyvän juuri tällaisiin — ne ovat kuulijalle helposti vastaanotettavaa harmonista sointimattoa, ja sitä musiikkia, joita orkestereilta on totuttu odottamaan. Varsinaisesti minua kiinnostavaa klassista musiikkia alettiin Bachin aikojen jälkeen oikeastaan tekemään laajemmin uudestaan vasta 1900-luvulla.

Niinpä klasarikonserteissa, joissa on — yllä mainituistakin syistä — tullut paljon istuttua, joutuu usein kuuntelemaan paljon sinänsä hienoja, virtuoosimaisia, nerokkaitakin teoksia, jotka eivät kuitenkaan värisytä juuri muita kuin korvien värekarvoja. Mutta silti kun niissäkin jaksaa riittävästi istua, yhdentekevyyksien välistä saattaa aina joskus löytyä jokin jalokivi.

Sellainen oli Outi Tarkiaisen pari vuotta sitten ensimmäisen kerran esitetty Ring of Fire and Love, yhdeksän minuuttia kestävä orkesteripurkaus. Tarkiainen itse kertoo kappaleestaan näin:

The Ring of Fire on Tyynen valtameren ympäri kiertyvä vulkaaninen vyöhyke, jossa tapahtuu valtaosa maailman maanjäristyksistä – toisaalta termillä viitataan myös valoilmiöön, nimittäin rengasauringonpimennyksessä kehään, jollaisena auringon reunat hehkuvat, kun kuu pimentää siitä keskiosan. Samaista termiä käytetään kuitenkin kuvaamaan myös naisen tuntemusta, kun synnytyksessä vauvan pää on läpäisemässä hänen lantionsa. Tuo hetki on vauvan elämän vaarallisin, jossa valtava paine puristaa pientä kalloa valmistaen häntä elämään tavalla, jota ei voi korvata mitenkään toisin. The Ring of Fire And Love on orkesteriteos tästä järisyttävästä, uutta luovasta jakaiken mullistavasta voimasta, jonka lävitse he yhdessä kulkevat.

Ja siltä se kuulostikin! Jotain hehkuvaa, elävää, polttavaa on syntymäisillään. Tulivuori purkautuu, räjähtelee ja laavavirrat virtaavat.

Ei musiikkia yleensä yksin sanoin voi kuvailla, vaan parasta on kuunnella se itse. Konsertti löytyy tallenteena Yle Areenasta, mutta tietenkään tallenteena musiikki ei tee samanlaista vaikutusta kuin orkesterin vierestä, vakiopaikaltani, Musiikkitalon H-katsomon eturivistä.

Ei konsertti muutenkaan yhdentekevä ollut: varsinkin Rahmaninovin pianokonsertti kyllä toimi: se edellytti solistiltaan virtuoosimaisuutta ja sen edellytyksen solisti täydellisesti täytti. Elgarin Elegia-muunnelmat taas olivat englantilaista perusjöötiä, hvyin englantilaisen kuuloisia, mutta jo enmemmän siellä tunteita liioittelevan yhdentekevyyden suunnalla. Tarkiaisen tulivuori oli kuitenkin se, josta puristui tämän konsertin timantti.

Akseli Gallen-Kallela-näyttely Suomen Kansallismuseossa

⭐⭐⭐⭐⭐

Lauantai-iltapäivän museokorttivierailu osoittautui erittäin onnistuneeksi! Kansallismuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttely on valtavan hieno. Vaikka suurin osa teoksista on toki sellaisia, joita on ollut mahdollisuus alkuperäisinäkin nähdä muissa museoissa -- ja tietenkin kaikki osa suomalaisuuden keskeisintä kuvastoa -- on siltikin mahtavan hienoa nähdä kaikki tarjolla oleva yhdellä kertaa!

Jos täytyy nimetä yksi taiteilija, joka on eniten vaikuttanut siihen millaisena suomalaisuuden näemme, sen täytyy olla Gallen-Kallela. Niin keskeinen on Gallen-Kallela ollut suomalaiseksi omaksutun kalevalaisen mytologian kuvittamisessa.

Tämän näyttelyn katsomisen pitäisi olla isänmaallinen velvollisuus.

Gallen-Kallelan jälkeen musekorttikierroksemme jatkui HAM-museon näyttelyissä. Alakerran Viggo Wallensköld toimi mainiosti, mutta kakkoskerroksen suuressa tilassa ollut Lilibeth Cuenca Rasmussen oli täysin tyhjänpäiväinen. Valitettavasti turhan usein tämä on ollut fiiliksenä tämän saman tilan näyttelyissä. HAMin omille kokoelmille perustuva Pehmo taas oli oikein kiva - ei mitään tajunnan räjäyttävää, mutta yksittäisiä kiinnostavia töitä, joissa yhdistävänä tekijänä olivat tekstiilimateriaalit.

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat

⭐⭐⭐⭐

Kirjastossa käydessäni huomasin kauhukseni, että minullahan oli kotonani jo vanhaksi ehtinyt laina. Rikun Facebook-tuttuna ja siksikin Rikun tarinankerronnan lahjat tuntevana olin laittanut kirjaan varaukseen heti silloin kun huomasin sen olevan julkaistumaisillaan, mutta tietenkin kävi niin että oma paikkani varausjonossa aukesi juuri jouluhämminkien aikoihin ja kirja unohtui kuukaudeksi omaan hyllyyni.

Kirjan päähenkilö on kovasti Rikua itseään muistuttava henkilö: elokuvaohjaajan kanssa seurusteleva, peliriippuvuuden, aineiden, syyllisyyden, ahdistuksen, tunteiden ja vastuullisuuden kysymysten kanssa kamppaileva kamppaileva keski-ikäinen mies, joka käy läpi isänsä valtavaa jäämistöä ja pohtii kaikkien elämänsä haasteiden taustalla kummittelevaa isäsuhdettaan. Lajityyppinä on siis autofiktio, joka toimii kehyksenä kirjan varsinaiselle annille: kokoelmalle erilaisia hauskoja ja kipeitä pohdintoja, teräviä havaintoja ja myös monia sellaisia osuvia menestyvän, kaupunkilaisen, verkostoituneen elämän ja asennemaailman kyseenalaistuksia, joista voisi kysyä puhuuko nyt päähenkilö vai sen isä.

Ehkä autofiktiivinen Riku ei aina saavuta ihan samaa pistävän osuvaa nerokkuutta kuin samaa nimeä kantava sosiaalisen median nerokas tili, vai onko kyse vain siitä että kirjassa kipeät kokemukset ovat vielä enemmän pinnalla ja vähemmän ironisesti etäännytettynä kuin somessa? Siitä huolimatta kirjan kanssa vietetty ilta tuntui illalta nerokkaan muita syvemmälle näkevän ihmisen seurassa, ja koska parinsadan sivun mitta ei vaadi istumalihaksilta yhden illan suoritusta enempää, ehtii kirjakin taas palautua kaupunginkirjaston kiertoon vain muutaman päivän myöhässä.

Meri Valkama: Sinun, Margot

⭐⭐⭐

Tämä kirja lienee tullut esille suosituksena eri sosiaalisen median kanavissa ehkäpä eniten viimeisen vuoden aikana, ja aikomukseni on pitkään ollut se lukea. Lopulta vuodenvaihteen tienoille sain siihen tartuttua, ja aloittakoon tämä kirja myös tämän vuoden 2023 alussa keksimäni uudenvuodenlupauksen: kirjaan tänne huomioitani ja arvioitani erilaisista vuoden aikana nauttimistani kulttuurituotteista.

Valkaman paljon luettu kirja on saanut huomiota myös ulkokirjallisista syistä viime kesänä tapahtuneen oudon episodin, jossa Parnasson kirjoittaja kuvitteli fiktiivistä romaania ilmeisesti todellisia tapahtumia kuvaavaksi, seurauksena. Toden ja tarun sekoittuminen ei sinänsä tämän kirjan osalta ihmetytä, kirja kuvaa uskottavasti suomalaisen kommunistitoimittajaperheen elämää 1980-luvun Itä-Berliinissä, ja Valkaman perhetaustan tiedetään olevan saman kaltainen.

Kirjan ansiot ovatkin juuri ajankuvassa, ja sen kyvyssä herättää kysymyksiä siitä, oliko Itä-Euroopan sosialistisen maiden yhteiskunnissa kuitenkin kaikkien kauheuksien lisäksi myös jotain sellaisia positiivisia arvoja, jotka kenties kadotettiin yhteiskuntien romahtaessa. Näin kirjan henkilöt ainakin kokevat: aiemmasta olisi ollut hyvä säästää edes jotain.

Kirjan heikkoudeksi kuitenkin koin jonkinlaisen kielellisen latteuden, joka tuli esille etenkin dialogeissa. Vuoropuhelut tuntuivat toisinaan tarpeettomilta ja jotenkin sarjakuvamaisilta. Kirjan kuvaus oli sujuvaa, mutta kieli ei nostanut lukijaa kuvattujen tapahtumien yläpuolelle. Kiinnostava tarina, mutta taiteellisesti tuotti korkeisiin ennakko-odotuksiin nähden kuitenkin lievän pettymyksen.

Kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan, miljoonat venäläiset pakenivat maasta. Sadat miljoonat silti jäivät.

Monien mielestä diktatoriseen, väkivaltaiseen ja sortavaan diktatuuriin jääminen on merkki hiljaisesta tuesta tyrannin vallalle ja politiikalle.

Kun Elon Musk valtasi Twitterin, ryhtyi sen mielivaltaiseksi diktaattoriksi ja aloitti toimittajien ja vähemmistöjen vainot, miljoonat palvelun käyttäjät pakenivat toisaalle. Sadat miljoonat silti jäivät.

Useimmat niistä, joiden mielestä valtiotyrannia tulee vastustaa jättämällä taakseen koti, perhe, ystävät ja työpaikat, jäivät alustatyrannin kohdatessaan paikoilleen, vaatisihan alustan vaihto vaivaa, uuden opettelua, vanhojen yleisöjen kadottamista ja verkostojen rakentamista uudestaan.

Juuri sen varaan alustatyranni olikin laskenut. Mukavuudenhalu ja saavutetut edut ohittavat periaatteet.

Rinnastus sotaa käyvän valtion ja sosiaalisen median alustan välillä voi vaikuttaa mielivaltaiselta ja liioittelevalta, mutta sitä se ei ole. Elon Musk ymmärtää sen, mikä monilta jää näkemättä: tietoyhteiskunnan olemusta määrittää sen käyttämä informaation ja mielipiteiden vaihdon infrastuktuuri aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin sille valittu valtiomuoto.

Se, joka hallitsee suurta osaa globaalista tiedon infrastruktuurista, hallitsee suurta osaa globaalista yhteiskunnasta.

Venäjän kansan ainoa toivo on vallan vaihtuminen, mutta Twitterin suhteen sekään ei tuo toivoa. Twitterin perimmäinen ongelma ei ole sen omistaja, vaan se että politiikan ja tiedonvälityksen keskeinen järjestelmä ja solmukohta on ylipäätään rakentunut yksityisen yrityksen omistukseen.

Digitaalisen ajan demokratia tarvitsee tiedon infrastruktuurin, joka on kansalaisten hallinnassa, ja joka on suunniteltu siten ettei sitä ole mahdollista kaapata. Sellaiseen infrastruktuuriin taas päästään siirtymään vain jos ihmiset itse niin päättävät: näkevät hieman vaivaa ja kestävät pientä uuden ympäristön epämukavuutta, ja siirtyvät tietoyhteiskunnan paremmalle puolelle

Tarvittiin Elon Musk että itsekin tämän lopulta ymmärsin.

Elon Muskin suurimmaksi saavutukseksi saattaa jäädä internetin kehityksen suunnan kääntäminen keskitetystä ja oligarkkien hallitsemasta internetistä takaisin kohti hajautettua ja käyttäjien ehdoilla toimivaa.

Ensimmäisen kerran ilmestyin Internetiin vuonna 1992. Yhteyteni oli pätkivä, sillä se palvelin johon puhelinmodeemillani olin yhteydessä, oli itsekin yhteydessä muuhun maailmaan vain kerran tai pari vuorokaudessa. Silti yhteys palvelimelle, jolla oli yhteys koko maailman yhdistävään verkostoon tuntui huimalta, vaikka juuri muuta ei tekstipohjaisella palvelimella voinutkaan tehdä kuin lähettää sähköpostia tai keskustella Usenet-ryhmissä. Kuvat ja selaimet saapuivat internetiin vasta muutama vuosi tämän ensikosketukseni jälkeen.

Alkuvuosien internet muodostui pitkälti toisistaan erillään olevista käyttäjistä ja itseorganisoituneista käyttäjäryhmistä, jotka olivat kukin verkossa erillään, mutta silti yhteydessä toisiinsa erilaisten järjestelmiä yhdistäneiden protokollien kautta. Aikakautta leimasi tietynlainen anarkistinen luovuus, jonka mahdollisti internetin perusidea: verkostolla ei ole yhtä omistajaa tai sellaista kohtaa, jonka kautta voisi kontrolloida koko kokonaisuutta.

Kuitenkin viimeistään siitä lähtien kun verkon pioneerien ohella myös suuret yritykset kiinnostuivat internetistä, internetin kehitystä on sävyttänyt jännite keskittäjien ja hajauttajien välillä.

Koteihin internet alkoi saapumaan 1995, kun Microsoft julkaisi Windows 95-käyttöjärjestelmänsä. Sen ensimmäisissä versioissa oli työpöydällä valmiina Microsoftin MSN-palvelu, joka oli Microsoftin yritys ottaa koko käyttäjien internet haltuunsa. Palvelun ajatuksena oli syrjäyttää jokaiseen verkon kolkkaan näkevät juuri keksityt verkkoselaimet, ja sen sijaan ohjata käyttäjät Microsoftin hallinnoimaan suljettuun, tuotteistettuun ja kaupallistettuun ympäristöön.

Käyttäjät kuitenkin valitsivat toisin, Microsoftin siistin aidatun puutarhan sijaan ihmisiä houkutti avoimen internetin villi vapaus.

Köydenveto keskittäjien ja hajauttajien välillä on silti senkin jälkeen jatkunut, ja keskittäjien leiriin on suurten digijättien lisäksi liittynyt myös kansalaisiaan valvovia isovelivaltioita. Omistukseltaan ja hallinnaltaan keskitetyssä internetissä kuitenkin sillä ihmisten luovuudella, joka käyttäjien internetin on pitkälti synnyttänyt, on tilaa vain silloin kun se sopii palveluiden omistajien tahtoon ja liiketoimintamalleihin.

Pitkään on näyttänyt siltä että internetin kehitystä ohjaavat voimat vievät väistämättä kohti aina vain suurempaa omistuksen ja tiedon hallinnan keskittymistä.

Ennen kuin nyt alkaa olla pitkästä aikaa ensimmäisiä voimistuvia merkkejä muutoksesta.

Elon Muskin suurimmaksi saavutukseksi saattaa jäädä Twitterin tuhoaminen. Twitterin menestys perustui alun perin monella tavalla juuri alkuvuosien vapaalta internetiltä omaksuttuihin piirteisiin. Se oli kohtuullisen neutraali alusta, jota ei oltu liian voimakkaasti tuotteistettu tai kaupallistettu, ja se antoi paljon tilaa käyttäjien vapaudelle, luovuudelle ja myös anarkistiselle hauskanpidolle. Twitter on ollut keskeisessä roolissa erilaisten yhteiskunnallisten verkostojen viestintäkanavana, ja sitä pidetään keskeisenä mahdollistavana tekijänä monessa yhteiskunnallisessa mullistuksessa, kuten arabimaiden demokratisoitumista vaatineessa arabikeväässä.

Twitterissä on kuitenkin yksi keskeinen ongelma: kaikesta sen tarjoamasta vapaudesta huolimatta se on kuitenkin pohjimmiltaan keskitetty järjestelmä, ja kaikki keskitetyt järjestelmät ovat lopulta hallitsijansa tahdon ja kykyjen varassa.

Mastodonin huima nousu sosiaalisen median kanavana, ja koko avoimen toisiinsa kytkeytyneistä palveluista muodostuvan Fediversen idea ovat synnyttäneet minussa aivan uutta toivoa ja innostusta siitä, että ehkä Internet on sittenkin taas vapautettavissa oligarkkien, suuryritysten ja isovelivaltioiden otteesta itse organisoituvien vapaiden kansalaisten alustaksi.

Mastodon tarjoaa käyttäjälle kaiken sen minkä myös Twitter (ja itse asiassa paljon enemmän), mutta sillä ei ole keskitetyn järjestelmän heikkouksia. Mastodonia käytetään tuhansilta erillisiltä sivustoilta käsin, mutta kaikki sivustot ovat silti yhteydessä toisiinsa. Kukaan ei omista Mastodonia -- ja samalla se on kaikkien omistama. Sitä ei voi yksikään oligarkki ottaa haltuunsa ja omien valtapyrkimystensä välineeksi.

Kysymys ei ole vain työkaluista ja niiden paremmuudesta, vaan siitä, kuka omistaa ja hallitsee avoimen yhteiskunnan perusinfrastruktuuria. Sillä, kuka kontrolloi viestintäämme ja sosiaalisia suhteitamme, on pidemmällä tähtäimellä ratkaiseva merkitys sen suhteen, rakentuuko yhteiskuntamme vapaiden kansalaisten tarpeiden ja näiden itse organisoimien verkostojen varaan, vai ovatko keskipisteessä yritykset ja isovelivaltiot, joille ihmiset ovat hyödynnettäviä kuluttajia tai kontrolloitavia alamaisia.

Ei ole liioittelua sanoa, että valitessamme millaista sosiaalista mediaa käytämme, valitsemme myös millaista yhteiskuntaa edistämme.

Terhi Ainiala, Mari Holopainen ja Lari Lohikoski

Lähiluonnon ja asumisen yhteys on herättänyt kuntavaalien alla paljon keskustelua. Lähiluonnon kaipuun on kerrottu näkyvän myös asuntomarkkinoilla, kun omakotitalokauppoja on korona-aikana tehty aiempaa enemmän (HS 30.5.). Tätä asuntomarkkinoilla tapahtunutta muutosta on selitetty sillä, että tiiviin kaupunkiasumisen sijaan yhä useampi haluaa vahvistaa yhteyttään luontoon ja unelmoi omasta pihasta.

Luontoyhteyden kaipuu ajaa monet etsimään tämän toiveen täyttäviä asuntoja myös kauempaa, varsinaisen kaupunkirakenteen ja sen tarjoamien palveluiden ja julkisten liikenneyhteyksien ulkopuolelta.

Vaikka luontoyhteyden tarve onkin koronatilanteen vuoksi korostunut, kyseessä ei välttämättä ole ohimenevä ilmiö. Sen sijaan moni meistä haluaa aidosti pyrkiä sellaiseen elämäntapaan, jossa luonnon läsnäolo on myös arjessa koettua. Helsingissä on viime aikoina korostunut tiivistä ja urbaania kaupunkirakentamista edustava linja, mikä ei aina pysty vastaamaan tähän luonnon kokemisen tarpeeseen. Vaikka luontoalueita pyritäänkin säilyttämään, niiden ajatellaan sijaitsevan usein varsinaisesta asumisesta erillään, erillisillä puisto- ja virkistysalueilla.

Asumisen yhteys luontoon ei kuitenkaan saa olla vain omakotiasujien oikeus. Haluammekin edistää monimuotoisempaa ja laadullisesti korkeatasoisempaa kaupunkisuunnittelua, jossa määrällisten asuntorakentamistavoitteiden ohessa korostettaisiin voimakkaammin laatua sekä usein Helsingissä onnistuneesti toteutettua tapaa rakentaa asuntoja myös luontoon sulautuen. Kaupunginosien tiviistäminen ei saa tarkoittaa sitä, että ikkunan takana näkyvä metsikkö korvataan naapuritalon seinällä.

Helsingin olemukseen kuuluu sekä urbaani keskusta että luontoon kietoutuneet lähiöt. Sekä vehreys että kaupunkimainen rakenne ovat yhdistettävissä esimerkiksi puutarhamaiseksi kaupungiksi. Kaupungin kasvu ei saa johtaa asumisen laadun vähenemiseen eikä lähiöasumisen tiiviin luontoyhteyden kadottamiseen.