Outi Tarkiainen: Ring of Fire and Love — Radion Sinfoniaorkesteri 19.1.2023

⭐⭐⭐⭐⭐

Harrastan korkeakulttuuria henkisenä vastaiskuna kaikkea sitä toivottomuutta, latteutta ja suoranaista typeryyttä vastaan, joka aikaamme tuntuu toisinaan vaivaavan. Se, että yhteiskuntamme ylläpitävät jotain niin suurta, tuhlailevaa ja taloudellisella rationaliteetilla perustelematonta kuin sinfoniaorkesteri tai kansallisooppera, on tuo valonpilkahduksen toisenlaisesta toivoa, hyvyyttä ja kauneutta arvostavasta maailmasta.

Silti klassisestakin musiikista suuri osa on minusta teennäistä, latteaa ja tyhjänpäiväistä. Siitä musiikkiperinteestä, jotka meillä kutsutaan "klassiseksi" minua koskettaa aidosti erityisesti Bach ja ylipäänsä barokki, mutta Bachin jälkeen seuranneen varsinainen klassisen musiikin kultakauden tuotokset koen yleensä teennäisiksi kuriositeeteiksi, joille on vaikeaa nähdä tänä päivänä muuta kuin historiallista relevanssia. Mitä romanttisemmat ovat sävellyksen sävyt, sitä enemmän huomaa säveltäjän yliyrittämisen: pyritään välittämään joitain sellaisia syviä ja eksistentiaalisesti värisyttäviä tunteita, joita nykyihmisen on enää mahdoton epäironisesti kokea.

Silti valtaosa klassisen musiikin konserteista vaikuttaa keskittyvän juuri tällaisiin — ne ovat kuulijalle helposti vastaanotettavaa harmonista sointimattoa, ja sitä musiikkia, joita orkestereilta on totuttu odottamaan. Varsinaisesti minua kiinnostavaa klassista musiikkia alettiin Bachin aikojen jälkeen oikeastaan tekemään laajemmin uudestaan vasta 1900-luvulla.

Niinpä klasarikonserteissa, joissa on — yllä mainituistakin syistä — tullut paljon istuttua, joutuu usein kuuntelemaan paljon sinänsä hienoja, virtuoosimaisia, nerokkaitakin teoksia, jotka eivät kuitenkaan värisytä juuri muita kuin korvien värekarvoja. Mutta silti kun niissäkin jaksaa riittävästi istua, yhdentekevyyksien välistä saattaa aina joskus löytyä jokin jalokivi.

Sellainen oli Outi Tarkiaisen pari vuotta sitten ensimmäisen kerran esitetty Ring of Fire and Love, yhdeksän minuuttia kestävä orkesteripurkaus. Tarkiainen itse kertoo kappaleestaan näin:

The Ring of Fire on Tyynen valtameren ympäri kiertyvä vulkaaninen vyöhyke, jossa tapahtuu valtaosa maailman maanjäristyksistä – toisaalta termillä viitataan myös valoilmiöön, nimittäin rengasauringonpimennyksessä kehään, jollaisena auringon reunat hehkuvat, kun kuu pimentää siitä keskiosan. Samaista termiä käytetään kuitenkin kuvaamaan myös naisen tuntemusta, kun synnytyksessä vauvan pää on läpäisemässä hänen lantionsa. Tuo hetki on vauvan elämän vaarallisin, jossa valtava paine puristaa pientä kalloa valmistaen häntä elämään tavalla, jota ei voi korvata mitenkään toisin. The Ring of Fire And Love on orkesteriteos tästä järisyttävästä, uutta luovasta jakaiken mullistavasta voimasta, jonka lävitse he yhdessä kulkevat.

Ja siltä se kuulostikin! Jotain hehkuvaa, elävää, polttavaa on syntymäisillään. Tulivuori purkautuu, räjähtelee ja laavavirrat virtaavat.

Ei musiikkia yleensä yksin sanoin voi kuvailla, vaan parasta on kuunnella se itse. Konsertti löytyy tallenteena Yle Areenasta, mutta tietenkään tallenteena musiikki ei tee samanlaista vaikutusta kuin orkesterin vierestä, vakiopaikaltani, Musiikkitalon H-katsomon eturivistä.

Ei konsertti muutenkaan yhdentekevä ollut: varsinkin Rahmaninovin pianokonsertti kyllä toimi: se edellytti solistiltaan virtuoosimaisuutta ja sen edellytyksen solisti täydellisesti täytti. Elgarin Elegia-muunnelmat taas olivat englantilaista perusjöötiä, hvyin englantilaisen kuuloisia, mutta jo enmemmän siellä tunteita liioittelevan yhdentekevyyden suunnalla. Tarkiaisen tulivuori oli kuitenkin se, josta puristui tämän konsertin timantti.